"Tehän olette niin samanlaisia!"

eli väärinkäsityksiä yhteisöelämästä

osa 1

Ajallemme tyypillinen väärinkäsitys tuntuu olevan, että ollaksemme ystäviä tai perhettä, tunteaksemme yhteenkuuluvuutta ja turvallisuutta, meidän täytyy olla toinen toistemme kaltaisia. Tuntuu kuitenkin siltä, että liiallinen samankaltaisuus on riski yhteisölle, ei suinkaan voimavara. Kovin samankaltaisilla erot korostuvat, kovin erilaisilla nousevat tärkeimmäksi ne yhteiset, jaetut asiat.

Istuimme eilen syyspäiväntasaus-huuhailemassa ja pohdin tätä yhtenäisyyden ja yhteenkuuluvuuden kysymystä. Meitä istui saman pöydän ääressä budhalainen keijujen ystävä, voodoopappi, hellenistinen wicca ja niin, minä myös. Dallen seuraaja oli keksinyt mitä mainioimman tasaushuuhailun ja me muut innokkaasti osallistuimme. Puoliso kompensoi huuhailua pelaamalla intohimoisesti WoWia viereisessä huoneessa. 

Ihan hitusen kavahdan sanaa "suvaita" - se tuntuu sanovan, että hyväksyy lähimmäisensä siitä huolimatta, minkälainen tämä on. Päin vastoin, yhteisömme pysyy kasassa hyväksyvyyden voimin - siksi, että arvostamme toinen toisiamme ja ystäviämme juuri siitä syystä, että he ovat vahvuuksineen, heikkouksineen, viisauksineen ja tyhmyyksineen juuri niitä, joita ovat. Ei siitä huolimatta, vaan juuri siksi. 

Eilen lyhyesti Katin ja Miskan kanssa tästä samanlaisuudesta ja erilaisuudesta sanailimme. Yhteinen oivallus oli se, että olemme pikemminkin hyvin erilaisia ihmisiä - olemme hyvin erilaisissa elämäntilanteissa, olemme lähtöisin kovin erilaisista lähtökohdista ja eläneet hyvin erilaiset elämät. Emmekä luonteidemme puolesta ole toistemme kaltaisia. Kenties erilaisuus ja monimuotoisuus on suurin vahvuutemme - emme olettaneet juuri mitään toinen toisistamme, joten kovin monenlaisista asioista piti aluksi puhua ja sopia. Koska emme oleta kenenkään "ilman muuta" ymmärtävän yhtään mitään, jää moni tarpeeton paha mieli aiheutumatta. Emme oleta pystyvämme lukemaan toistemme ajatuksia tai oleta noudattavamme toinen toistemme tarpeita tai tavoitteita pyytämättä. 

Jokinhan meitä yhdistää, parahtavat tässä vaiheessa huolestuneet lukijat. Luultavasti, mutta se jokin on kenties enemmän, kuin mikään yksittäinen piirre, poliittinen tai uskonnollinen ideologia tai elämäntilanne. Se on yhteinen tahto asua kommuunissa. Se antaa voimaa nähdä toinen toisissamme perheenjäsenen niinäkin päivinä, kun väsyttää ja kiukuttaa. Se rohkaisee puremaan kieleen, kun tekisi mieli kiukutella turhan takia ja toisaalta avaamaan suunsa silloin, kun on jokin oikeasti närkästyttävä kysymys ratkaistavaksi. Se saa toimimaan itse enemmän ja odottelemaan vähemmän. Se saa sulkemaan suun ja avaamaan korvat tai päin vastoin ja antaa viisauden tulkita kumman aika kulloinkin on.

Keuruun ekokylässä minua viehätti oppaamme ajatus siitä, että kylään tullaan kulmikkaina kivinä ja sitten hioudutaan toinen toisiaan vasten - opitaan joka päivä vähän enemmän olemaan ihmisiksi. Ei meidänkään kommuuni koostu keskenään samanlaisista ihmisistä, eikä valmiista ihmisistä. Se koostuu ihmisistä, joita yhdistää halu oppia ja olla yhdessä enemmän.