Asuuko yhteisössänne Samu Sirkka helvetistä?

Älä huoli, niin asuu kaikissa muissakin ihmisyhteisöissä!

"Tee puolisosi kanssa lista kotitöistä, arvioikaa erikseen omalta kohdaltanne, kuinka suuren osuuden niistä teette, ja laskekaa tulokset yhteen. Tutkimuksissa on havaittu, että näin arvioituna kotityöt tulevat tehtyä keskimäärin 120-prosenttisesti. Näin sisäinen asianajajamme toimii. Se liioittelee omaa panostamme ja aliarvioi toisen työn.

Vaikka tämä esimerkki voi kuulostaa melko harmittomalta, todellisuudessa sisäinen asianajajamme on kenties tärkein sosiaalisen ja yhteiskunnallisen konfliktin lähde. Sisäinen asianajajamme on vastuussa siitä, että näemme toisten viat, mutta emme malkaa omassa silmässämme. Ja kun toimimme moraalisesti väärin, se sepittää korvaamme kuin Samu Sirkka helvetistä, että toimimme ihan oikein." 

Näin pohtii Jani Kaaro kolumnissaan. Helvetin Samu Sirkka on varmasti tuttu ja arkipäiväinen asukki jokaisessa ihmisyhteisössä. Yritän tasaisesti muistuttaa itseäni siitä, etten voi luottaa omaan arviooni ja kokemukseeni kotitöiden tai muiden velvollisuuksien jakautumisesta yhteisössä - en tässä omassa kotipiirissämme, sen paremmin, kuin muissakaan yhteisössä.

Huomasin kesällä, kuinka monta kertaa seisoin keittiössä manaamassa, että aina saa aloittaa siivoamisesta, kun tahtoo tehdä ruokaa ja miksei kukaan muu ikinä tee mitään. Onneksi samaan aikaan pähkäilin budhalaisuutta äideille opastavan kirjan kanssa. Sen avulla oli helppo huomata, etteivät mitkään asiat todellisuudessa ole "aina" tai "ei ikinä" jotakin. Päin vastoin, näitä sanoja on viisain pitää heti hälytysmerkkeinä sisäisen asianajajan puheesta. Keskeytin sisäisen marinani ja komensin itseäni: "Olepa nyt rehellinen itsellesi!" Ja kas vain - huomasin, että yhtä usein, kun reippaasti touhuan, olen välillä täysin vetämätön, enkä tee mitään ja joku toinen joutuu touhuamaan. Yhtä usein kun murehdin sitä, etteivät muut näe tekemääni työtä, jätän muiden ponnistukset yhteisen olemisen eteen huomioimatta. 

Pohjimmiltani olen aivan samanlainen huomio-haukka, kuin kuka tahansa muukin. Kaipasin, että tekemäni kotitouhut nähtäisiin ja tunnistettaisiin. Ja toisaalta päätin opettaa itselleni läksyn ja tehdä parhaani saadakseni muiden tekemät kotityöt näkyviksi itselleni. Näin syntyi ylpeilyseinä:

(kuva heti, kun puoliso kotiutuu!)

Kuten kaikki parhaat oivallukset, ylpeilyseinä kaipasi aluksi muokkaamista. Halusin poistaa syntilistan tunnun, joka oli aiemmassa tiskit sekä keittiönsiivous -lapussamme, joten käytin iloisia värejä. Mutta heti, kun niihin alettiin piirtää rasteja, palasi syntilista-fiilis uudelleen. Päätimme vaihtaa rastit tarroihin. Kun tekee kotityön saa kauniin tarran ja voi olla ylpeä itsestään - hence ylpeilyseinä. Iloiset tarrat muuttavat asennetta kotitöihin - sen sijaan, että ne ovat raskaita, inhottavia velvollisuuksia, ne voivatkin olla jotakin, mistä voi olla iloinen, ylpeä ja tyytyväinen itseensä. 

Taas budhalaisen äitiyden opinnot auttoivat - oli tärkeää huomata, että annamme ihan itse suurimmalle osalle kokemuksistamme arvolatauksen. Tiskit ovat tylsiä ja vastenmielisiä, jos annamme niille sellaisen arvon ja liitämme tiskaamiseen vastenmielisyyden tunteen. Vika ei ole tiskeissä, imuroinnissa tai pyykkäämisessä sinänsä, vaan ihan siellä omien korvien välissä. Jos askareisiin liittää iloa, ylpeyttä ja tyytyväisyyttä, muuttuu niiden tekeminen helpommaksi ja keveämmäksi. 

Pitääkö elämän sitten olla helppoa ja kevyttä? Eikö ole vaan asioita, jotka pitää tehdä, riippumatta siitä ovatko ne kivoja vai ei? Ensimmäiseen kysymykseen minulla ei ole yleispätevää vastausta. Minusta ihmisen kannattaa hieman nähdä vaivaa tehdäkseen elämästään mukavampaa. Monessa kohtaa se vaatii oman egon ja helvetin Samu Sirkan vaientamista, muiden huomioimista ja aktiivista läsnäolon harjoittelua. Se ei poista kaikkia ongelmia, mutta laittaa monet arkiset murheet oikeaan mittasuhteeseen. Mitä siitä, jos aamulla sukkalaatikosta ei löydy kuin parittomia sukkia - serkkuni ei muuta käytäkkään ja hän vaikuttaa aivan hyvinvoivalta silti - enkö siis minäkin voisi viettää juuri tänään paritonta päivää? 

Ja jälkimmäiseen kysymykseen vastaus on kyllä. On paljonkin asioita, jotka "vaan täytyy tehdä" ja on lukuisia asioita, joissa asenteen valitseminen tai näkökulman vaihtaminen eivät yhtään helpota vääjäämättömyyttä, pakottavuutta ja ahdistavuutta. Mutta on myös huomattavasti lukuisampi määrä arkisia asioita, joista ei kannata tekemällä tehdä epämiellyttävämpiä, kuin mitä ne ovat - eikä muuten pakottavampia, kuin ne oikeasti ovat. Kyllä, tiskit on tiskattava ja pölyt imuroitava, mutta arjesta ei kannata tekemällä tehdä tuskaa ja ahdistusta. 

Niin ja jos työtä on liikaa, kannattaa pyytää apua tai kertoa omasta kokemuksestaan. "Olen tosi väsynyt, koska valvoin viime yön imettäen." on meillä riittänyt siihen, että ilman mitään sen suurempia tunneryöppyjä ja taisteluita ahkerat ja kiltit ystävät ovat sinä päivänä hoitaneet välttämättömät ja ne askareet, jotka ovat voineet odottaa, ovat saaneet niin tehdä. "Auttaisitko mua..?" on myös hyvä avaus, joka tuntuu saavan paljon parempia tuloksia, kuin "Miksei kukaan ikinä..?" alkuiset avaukset. 

Jos siis arvelet, että sinunkin yhteisössäsi asuu sisäinen asianajaja eli Samu Sirkka helvetistä, älä huolestu! Kun vähän löysää oikean ja väärän kiristämää pipoa, keksii luovia keinoja tehdä jokaisen panos näkyväksi ja antaa itselleen luvan huomata, että "aina" ja "ei koskaan" eivät olekaan päteviä arvioita oikeastaan mistään, lannistuu Samu ponnistuksissaan jo melkoisesti. On toki pysyttävä hereillä ja huomioitava omaa ajatteluaan, sillä Samu on kekseliäs otus. Uskon kuitenkin, että inhimillinen luovuus on Samun nokkeluutta laajempi ja halu tulla lähimmäistensä kanssa toimeen ja tasoittaa arkea mukavampaan suuntaan Samua vahvempi voima. Ja niinä päivinä, kun näin ei ole, on hyväksyttävä, että kaikki me ihmiset kasvamme yhä, eikä täällä ketään niin valmista ole, etteikö Samu aina välillä saisi meitä puijattua. 

"Tehän olette niin samanlaisia!"

eli väärinkäsityksiä yhteisöelämästä

osa 1

Ajallemme tyypillinen väärinkäsitys tuntuu olevan, että ollaksemme ystäviä tai perhettä, tunteaksemme yhteenkuuluvuutta ja turvallisuutta, meidän täytyy olla toinen toistemme kaltaisia. Tuntuu kuitenkin siltä, että liiallinen samankaltaisuus on riski yhteisölle, ei suinkaan voimavara. Kovin samankaltaisilla erot korostuvat, kovin erilaisilla nousevat tärkeimmäksi ne yhteiset, jaetut asiat.

Istuimme eilen syyspäiväntasaus-huuhailemassa ja pohdin tätä yhtenäisyyden ja yhteenkuuluvuuden kysymystä. Meitä istui saman pöydän ääressä budhalainen keijujen ystävä, voodoopappi, hellenistinen wicca ja niin, minä myös. Dallen seuraaja oli keksinyt mitä mainioimman tasaushuuhailun ja me muut innokkaasti osallistuimme. Puoliso kompensoi huuhailua pelaamalla intohimoisesti WoWia viereisessä huoneessa. 

Ihan hitusen kavahdan sanaa "suvaita" - se tuntuu sanovan, että hyväksyy lähimmäisensä siitä huolimatta, minkälainen tämä on. Päin vastoin, yhteisömme pysyy kasassa hyväksyvyyden voimin - siksi, että arvostamme toinen toisiamme ja ystäviämme juuri siitä syystä, että he ovat vahvuuksineen, heikkouksineen, viisauksineen ja tyhmyyksineen juuri niitä, joita ovat. Ei siitä huolimatta, vaan juuri siksi. 

Eilen lyhyesti Katin ja Miskan kanssa tästä samanlaisuudesta ja erilaisuudesta sanailimme. Yhteinen oivallus oli se, että olemme pikemminkin hyvin erilaisia ihmisiä - olemme hyvin erilaisissa elämäntilanteissa, olemme lähtöisin kovin erilaisista lähtökohdista ja eläneet hyvin erilaiset elämät. Emmekä luonteidemme puolesta ole toistemme kaltaisia. Kenties erilaisuus ja monimuotoisuus on suurin vahvuutemme - emme olettaneet juuri mitään toinen toisistamme, joten kovin monenlaisista asioista piti aluksi puhua ja sopia. Koska emme oleta kenenkään "ilman muuta" ymmärtävän yhtään mitään, jää moni tarpeeton paha mieli aiheutumatta. Emme oleta pystyvämme lukemaan toistemme ajatuksia tai oleta noudattavamme toinen toistemme tarpeita tai tavoitteita pyytämättä. 

Jokinhan meitä yhdistää, parahtavat tässä vaiheessa huolestuneet lukijat. Luultavasti, mutta se jokin on kenties enemmän, kuin mikään yksittäinen piirre, poliittinen tai uskonnollinen ideologia tai elämäntilanne. Se on yhteinen tahto asua kommuunissa. Se antaa voimaa nähdä toinen toisissamme perheenjäsenen niinäkin päivinä, kun väsyttää ja kiukuttaa. Se rohkaisee puremaan kieleen, kun tekisi mieli kiukutella turhan takia ja toisaalta avaamaan suunsa silloin, kun on jokin oikeasti närkästyttävä kysymys ratkaistavaksi. Se saa toimimaan itse enemmän ja odottelemaan vähemmän. Se saa sulkemaan suun ja avaamaan korvat tai päin vastoin ja antaa viisauden tulkita kumman aika kulloinkin on.

Keuruun ekokylässä minua viehätti oppaamme ajatus siitä, että kylään tullaan kulmikkaina kivinä ja sitten hioudutaan toinen toisiaan vasten - opitaan joka päivä vähän enemmän olemaan ihmisiksi. Ei meidänkään kommuuni koostu keskenään samanlaisista ihmisistä, eikä valmiista ihmisistä. Se koostuu ihmisistä, joita yhdistää halu oppia ja olla yhdessä enemmän. 

Ensimmäiset kommuuniterveiset

- viimeinkin!

No niin, tämä blogi on ollut työn alla viimeisen puoli vuotta. Jospa tänne siis viimein saisi synnytettyä jotakin tekstin poikasta ihmisten ihmeteltäväksi.

Lyhykäisyydessään meistä ja blogista. Muutimme kommuuniimme reilu vuosi sitten, kesäkuun puolivälissä 2010. Silloin tehtiin periaatepäätös, että blogi halutaan, mutta sitä ryhdytään pitämään vasta "elämän vakiinnuttua." Hyväksi vakiintumisajaksi suunniteltiin vuotta.

Kuitenkin kesäkuu 2011 tuli ja meni - eikä blogista ollut kuin kaukaisia haaveita. Eräs meistä vietti pitkän tovin synnärillä ja sitten olikin kiirettä jo hoidella kommuunin nuorinta osallistujaa. Heinäkuu kului useammalla kommuunin jäsenellä töiden parissa ja blogin aloittaminen jäi.

Ja niin se tarina vaan menee - sitä suunnittelee kovasti, mutta ei saa mitään aikaan, ennen kuin sopiva hetki ilmestyy. Ilmeisesti se on sitten nyt.

Reilu vuosi kommuunieloa takana - toivottavasti monta monituista vuotta vielä edessä. Mitä olemme oppineet tänä aikana? Varmaan paljon sekä itsestämme, että toisistamme. Sen nyt ainakin, että yhteisössä eläen joudumme vuorotellen siivoilemaan toinen toistemme jälkiä, kuten Kati arveli. Koska mitään erityisiä suuria kriisejä ei ole ilmennyt, olemme joko aivan guruja ratkomaan ongelmia tai riittävän tervejärkisiä ollaksemme aiheuttamatta niitä. Yhdessä touhuamisen riemun olemme saaneet kokea, etenkin erilaisten talkoiden yhteydessä, samoin ylpeyden oman puutarhan vielä aika pienistä, mutta antimista kuitenkin.

Olemme vuoden mittaan saaneet vieraiksemme ystäviä läheltä ja kaukaa - sekä ihan uusia lähimmäisiä couch surfingin kautta - sellaisia, joita emme muuten olisi tavanneet lainkaan. Koiravieraita meillä käy naapureista päivittäin, tosin pääasiassa ilman omistajiaan. Olemme tutustuneet ihaniin naapureihimme sekä huomanneet, että mäen päällä asuu aivan oikea villi noita!

Sekä tänä että viime syksynä saimme metsistä ja puutarhasta talteen saakka satoa. Molempina kesinä puutarhasta siirtyi ruokapöytään jotakin tuoretta herkkua päivittäin. Tämän kesän bravuuri oli kesäkurpitsa ja syksyn munakoiso. Viime kesän suurin herkku oli ehdottomasti tumma ja tuoksuva tuore pinaatti.

No entäs tämä blogi sitten? Mitä siltä voi odottaa? Varmasti vastaisuudessakin brassailua puutarhan antimilla ja kertomuksia viljelykokeiluista. Ehdottoman varmasti ruokaohjeita ja projektikuvauksia täällä tapahtuvista isommista askareista. Arkipäivän oivalluksia yhdessä elämisen iloista ja murheista.

Jos tällainen kiinnostaa, olet ehdottomasti tervetullut seuraamaan kommuunimme elämää!