Isäntä sumuttelee chilivauvoja.
Puutarha kukoistelee!
Minkäänsortin kameralla ei pysty vangitsemaan näiden taimien syvänvihreää sävyä.
perjantai 15. maaliskuuta 2013
tiistai 12. maaliskuuta 2013
Jaa kotisi niiden kanssa, joita rakastat.
Jotkut läksyt ovat uppiniskaiselle vaikeita oppia. Minun läksyni yhä uudelleen tuntuu olevan se, ettei minun kuulu tai tarvitse yrittää korjata ihan kaikkia ongelmia koko maailmassa. Kaikissa ihmissuhteissa vastuu on kaikilla näissä suhteissa olevilla - tasapuolisesti. Ja elleivät muut halua kantaa siitä omaa osaansa, on yhdentekevää kuinka paljon töitä tai minkälaisia temppuja keksin tilanteen korjaamiseksi. Silti tarvitaan aina kaikki tilanteen osapuolet halukkaina neuvottelupöytään ja pohtimaan asioita.
Elämä on monimutkainen tanssi, jossa riittää kiemuroita, ihmeteltävää ja pohdittavaa valtaisia määriä. Se on myös hauras, kallisarvoinen ja korvaamattoman erityinen tanssi, joka kannattaa jakaa. Siitä ei kuitenkaan kannata tehdä yhtään hankalampaa ja monimutkaisempaa, kuin se on, yrittämällä jakaa sitä sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät pidä sinusta tai joista et itse pidä.
Itsestäänselvää, eikö totta? Niinhän kaikki on, kunnes täytyy tehdä tiukkoja päätöksiä ja valintoja sen suhteen, miten ja kenen kanssa elämänsä jakaa. Toivon, että tämä viimeisin muutos, jonka kommuunimme asujaimisto on kohdannut, jää hyväksi toviksi voimaan myös viimeisenä muutoksena.
Istuimme tänään yhteisellä aterialla. Alakerran Isäntä oli tehnyt brittimuikkuja, joita pienet prinsessat ahmivat suurella ruokahalulla. Emännät maistelivat herkullisen tulista pastaa ja isäntä nosti pienen, murisevan maljan. Pitkästä aikaa meillä oli paljon helppoa, lämmintä perherakkautta saman pöydän ääressä.
Tätä olen kaivannut koko tämän pitkääkin pidemmän talven. Yhteistä olemista. Yhteisen pöydän ääreen kokoontumista. Lämpöä ja yhteenkuuluvuutta. Naurua, höpöttelyä, Vuokon pieniä virnistyksiä. Tämä on se perhe, joka tekee minusta ja lapsista syvästi onnellisia. Tämä on se perhe, johon kuulumisesta tunnen syvää ylpeyttä. Tämä on se perhe, jonka touhuista, kommelluksista, oivalluksista ja seikkailuista haluan kertoa yhteisenä tarinana. Tämä on se perhe, jota rakastan.
Alakerrassa rumpu kumisee. Tytöt nukkuvat jo rauhallisesti vuoteissaan. En pakkaa tänään tänne kuulumattomia tavaroita, mutta tiedän, ettei niiden paikka ole täällä.
On surullista, että joskus onnen löytämiseen kuuluu rajanveto. Sellainen rajanveto, joka sanoo, että tähän perheeseen eivät kuulu ne ihmiset, jotka eivät sitä ansaitse. Siihen kuuluu synninpäästö - se, että lakkaan suremasta sitä, etten osannut löytää ratkaisuja, rakentaa siltoja, korjata virheitä - silloin kun virheet eivät ole olleet minun tekemiäni.
Olen ylpeä meidän perheestämme. Olen niin ylpeä, että voin sanoa: tähän perheeseen eivät kaikki pääsekään. Tähän perheeseen pääsevät vain ne ihmiset, jotka ovat meidän arvioisiamme. Ellette tule kantaen rakkautta, tarjoten luotettavuutta ja iloa, valmiina antamaan itsenne kokonaisina ja kasvamaan itsenne kokoisiksi, vastuullisiksi, viisaiksi ja vahvoiksi - jääkää suosiolla himaan. Tänne, aurinkoportin taakse, pääsevät vain ne, jotka ovat riittävän suuria rakastettaviksi. Meidän kokoisiamme. Jättiläisiä.
Tämä on minun perheeni ja olen siitä niin ylpeä, että olen valmis puolustamaan kotiamme kaikilta, jotka eivät ole meidän arvioisiamme.
Elämä on monimutkainen tanssi, jossa riittää kiemuroita, ihmeteltävää ja pohdittavaa valtaisia määriä. Se on myös hauras, kallisarvoinen ja korvaamattoman erityinen tanssi, joka kannattaa jakaa. Siitä ei kuitenkaan kannata tehdä yhtään hankalampaa ja monimutkaisempaa, kuin se on, yrittämällä jakaa sitä sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät pidä sinusta tai joista et itse pidä.
Itsestäänselvää, eikö totta? Niinhän kaikki on, kunnes täytyy tehdä tiukkoja päätöksiä ja valintoja sen suhteen, miten ja kenen kanssa elämänsä jakaa. Toivon, että tämä viimeisin muutos, jonka kommuunimme asujaimisto on kohdannut, jää hyväksi toviksi voimaan myös viimeisenä muutoksena.
Istuimme tänään yhteisellä aterialla. Alakerran Isäntä oli tehnyt brittimuikkuja, joita pienet prinsessat ahmivat suurella ruokahalulla. Emännät maistelivat herkullisen tulista pastaa ja isäntä nosti pienen, murisevan maljan. Pitkästä aikaa meillä oli paljon helppoa, lämmintä perherakkautta saman pöydän ääressä.
Tätä olen kaivannut koko tämän pitkääkin pidemmän talven. Yhteistä olemista. Yhteisen pöydän ääreen kokoontumista. Lämpöä ja yhteenkuuluvuutta. Naurua, höpöttelyä, Vuokon pieniä virnistyksiä. Tämä on se perhe, joka tekee minusta ja lapsista syvästi onnellisia. Tämä on se perhe, johon kuulumisesta tunnen syvää ylpeyttä. Tämä on se perhe, jonka touhuista, kommelluksista, oivalluksista ja seikkailuista haluan kertoa yhteisenä tarinana. Tämä on se perhe, jota rakastan.
Alakerrassa rumpu kumisee. Tytöt nukkuvat jo rauhallisesti vuoteissaan. En pakkaa tänään tänne kuulumattomia tavaroita, mutta tiedän, ettei niiden paikka ole täällä.
On surullista, että joskus onnen löytämiseen kuuluu rajanveto. Sellainen rajanveto, joka sanoo, että tähän perheeseen eivät kuulu ne ihmiset, jotka eivät sitä ansaitse. Siihen kuuluu synninpäästö - se, että lakkaan suremasta sitä, etten osannut löytää ratkaisuja, rakentaa siltoja, korjata virheitä - silloin kun virheet eivät ole olleet minun tekemiäni.
Olen ylpeä meidän perheestämme. Olen niin ylpeä, että voin sanoa: tähän perheeseen eivät kaikki pääsekään. Tähän perheeseen pääsevät vain ne ihmiset, jotka ovat meidän arvioisiamme. Ellette tule kantaen rakkautta, tarjoten luotettavuutta ja iloa, valmiina antamaan itsenne kokonaisina ja kasvamaan itsenne kokoisiksi, vastuullisiksi, viisaiksi ja vahvoiksi - jääkää suosiolla himaan. Tänne, aurinkoportin taakse, pääsevät vain ne, jotka ovat riittävän suuria rakastettaviksi. Meidän kokoisiamme. Jättiläisiä.
Tämä on minun perheeni ja olen siitä niin ylpeä, että olen valmis puolustamaan kotiamme kaikilta, jotka eivät ole meidän arvioisiamme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)